Yrittäjyyden vaihtoehtoiset puitteet (osa 1.)
Julkaisen eräästä työssäni ja muussa elämässäni merkittävästä kokonaisuudesta ensimmäistä kertaa nyt myös täällä Kuohu & Kaislan viestinnässä.
Kyseessä on nuoruuteni vakavasta mielenterveyden häiriöstä koituva rasite vielä nykyiseen arjen jaksamiseeni ja paineensietokykyyni. Se taas asettaa omat rajoitteensa esimerkiksi työtapoihin ja -määriin.
Rajaamisen pakko ei onneksi ole pelkästään huono asia, vaan opettaa katsomaan asioita useammasta näkökulmasta työn puitteiden lisäksi sen sisällöissä. Tuntuukin henkilökohtaisesti tärkeältä nähdä tässä myös toiveikkaita sävyjä: Visuaalisen alan ammattilaisuuteni saa kasvaa kokemuspohjani kautta tavoilla, joita olen vasta hiljattain alkanut aktiivisemmin tutkia.
Aiheen kanssa on ollut hankalahkoa tulla esiin vielä edelleenkin verrattain piinkovaa toimintakykyä ja tehokkuutta toisintavan, ellei ihannoivan, valtavirtaisen yrittäjyyskuvaston keskellä. Toisaalta tässä hetkessä vaikuttaisi olevan myös paljon aiempaa enemmän tilaa moninaisemmille yrittäjyyden ja työelämän äänille sekä omassa elämänpiirissä että suomalaisessa yhteiskunnassa laajemmin. Tähän uuteen ja ehkä jossain määrin vielä orastavaan inhimillisempien työelämäkeskustelujen ja -käytäntöjen virtaan pyrinkin avauksellani osallistumaan.
Valitsin kirjoitukseeni suhteellisen käytännönläheisen otteen, vaikka sairastumisen ja toipumisprosessin avaamiseen on tarjolla useita näkökulmia. Näitä ovat muun muassa aikajanatyylinen ja retrospektiivinen katsaus toipumiseeni ja työelämäni kokeiluihin, onnistumisiin ja erehdyksiin, tai proosallisempi kuvaus siitä, miltä nahoissani ihan päivittäisellä tasolla tuntuu.
Pyrin osallistumaan avauksellani tähän uuteen, ja ehkä jossain määrin vielä orastavaan, inhimillisempien työelämäkeskustelujen ja -käytäntöjen virtaan.
Käytännönläheinen näkökulma tuntui luontevalta valinnalta monestakin syystä. Ensinnäkin, arjen yleisestä kitkasta ja sitä helpottavista ratkaisuista kirjoittaminen on jo aika helposti käden ulottuvilla. Olen eritellyt “keinoja ja kommelluksia” suhteellisen aktiivisesti jo joidenkin vuosien ajan, koska se oikeastikin auttaa minua voimaan työssäni paremmin. Toisekseen oman sairaushistorian avaamiseen liittyy ja tulee ehkä aina liittymään tietty määrä kipua. Käytännönläheinen tyyli ja vain kohtuullinen sukellus kokemuksen sisään auttavat minua, pienehköä nipistystä tuntien, julkaisemaan aiheesta ylipäätään mitään. Minulla ei myöskään ole vielä vahvaa rutiinia työkanavissani tutun asiatyylin ja henkilökohtaisemman kerronnan yhdistämiseen. Haluan ehdottomasti mahdollistaa täällä Kuohu & Kaislan blogissakin “pehmeämpää” kirjoittamista, mutta ehkäpä tässä kohtaa vielä piirun verran tunnustelevammalla otteella.
Kirjoitus jaksottuu kahteen erilliseen blogitekstiin: Ensimmäisessä keskityn avaamaan elettyä kokemustani itsestään usein muistuttelevien jaksamisen rajojen ja yrittäjyyteni puitteiden kanssa. Toisessa osassa esittelen erilaisten käytäntöjen kartastoa ja sosiaalista ekosysteemiä, joiden avulla pystyn joistain rajoitteistani huolimatta työskentelemään yrittäjänä – ja olemaan jotenkuten tolpillani vielä vapaa-ajankin puolella.
Jätin itse sairastumiseni tarkemman kuvauksen tosiaan tästä avauksesta vielä pois. Sanottakoon vain lyhyesti, että parikymppisenä sairastettu psykoosi oli varsin johdonmukainen kulminaatiopiste jo pidemmän aikaa kasaantuneille olosuhteille. Osaan näistä pystyin itse vaikuttamaan paljon tai kohtalaisesti, moneen en ollenkaan. Onneni onnettomuudessa oli, että kaiken jälkeen on ollut silti mahdollista päästä takaisin suhteellisen normaaliin ja monimuotoiseen elämään.
Työelämäni yleisestä dynamiikasta ja siihen kuuluvista stressinkeston haasteista kirjoittaminen auttaa minua jäsentelemään arkeani entistä paremmin. Lähiverkostoni keskustelujen perusteella on myös syntynyt käsitys, että puitteissa on paljon samaa monen muun vähän vaihtoehtoisilla asetuksilla työskentelevän yrittäjän ja ammattilaisen kanssa, vaikka oireilun tai haastavuuksien syyt itsessään olisivatkin muualla.
Näitä erilaisia mm. neurologisen kirjon luomia erityispuitteita on lopulta paljon enemmän kuin aiemmin osattiin yleisestikään arvata. Ja on valtavan ilahduttavaa, että monenlaisista inhimillisistä todellisuuksista ollaan nyt aiempaa paremmin tietoisia. Se vähentää kaikenasteista elämisen kitkaa ja kuormaa, kun erilaisista tarpeista on helpompi kommunikoida ja sovitella niitä puolin ja toisin yhteen.
Miksi vaihtoehtoisista työelämän puitteista on tärkeää puhua?
Viime vuosina on entisestään vahvistunut tarpeeni tulla näkyväksi rehellisyyteen pyrkivän itseilmaisun kautta myös täällä työelämän puolella. Oma yritys, siinä työskentely ja vuorovaikutus verkostojensa kanssa tuntuvat kaikki vain niin paljon paremmilta, kun niiden henkinen perusta on totuudellisempi.
Ja sivuten jo kirjoituksen alussa nostettua ajatusta: Kirjoittamalla avoimemmin taustastani teen sitä todemmaksi itsellenikin. Tällaisen juurtumisen kautta se pystyy paremmin synnyttämään uusia ja vielä tuntemattomia suuntia omalle ammattilaisuudelleni.
Henkilökohtaisen tason lisäksi on myös poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeää puhua erilaisista tulokulmista työelämään. Työelämän osallisuus tai sen puute ovat sen verran painavia asioita yksilön ja laajemmin yhteiskunnan kannalta, että tuntuisi suorastaan hyvän potentiaalin haaskaukselta olla sanomatta aiheeseen mitään, kun omakohtaistakin kokemusta riittää. Julkinen keskustelu esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyydestä ja erilaisista syrjäytymisen muodoista on myös edelleen hämmästyttävän pinnallista ja siihenkin olisi hyvä saada tavalla tai toisella lisää sävyjä.
Tähän on tärkeää lisätä, että sosiaalinen osallisuus ja töissäkäynti eivät tokikaan ole synonyymejä. Joskus työelämä (ehkä paradoksaalisen kuuloisesti) jopa syrjäyttää tai vahvistaa ihmisellä jo alullaan olevia sosiaalisesti tuhoisia kehityskulkuja. En ole aina ollut omaltakaan kohdaltani varma, onko työn substanssin, työtuttavuuksien ja verkostojen tuoma ihana kuplinta suurempaa kuin stressin monesti suorastaan lamauttava vaikutus.
Mitä on arki vaihtelevan jaksamisen kanssa?
Erittelen seuraavassa omaan työhyvinvointiini liittyviä haasteita ja erityispuitteita, joita olen käsitellyt kirjoittamisessani jo pidemmän aikaa.
Tällä hetkellä oma vaihteleva toimintakykyni on mm.
- Välillä hyvää, välillä taas hyvinkin kehnoa nukkumista ja niiden paljolti määrittämää seuraavan päivän rullaavaa tai hiekkaista menoa.
- Töihin väsymistä, milloin työn tekemisen muodot ovat tavalla tai toisella vinossa.
- Erilaisia psykofyysisiä oireita, joita uupumukseen asti käyvä väsyminen tuottaa.
- Töiden ja kiireen kasaumia, jos kalenterista puuttuu riittävä jousto.
Vaihteleva nukkuminen tuottaa arkeen oman ennakoimattoman elementtinsä ja onkin toimintakykyäni heilauttelevista tekijöistä suurin. Onneksi pystyn sopivalla asioiden järjestelyllä huolehtimaan useimmiten vähintään kohtuullisesta unesta. Mutta kuten varmasti kaikki hatarauniset tietävät, näitä olosuhteita ei pysty aina määräänsä enempää säätelemään. Ja toisaalta liika kontrolli ei edes kannata, koska elämänsä saa hyvin nopeasti unenlaadun ympärille käpertyvälle kerälle.
Olen itse kokenut, että kaikkein pragmaattisin ratkaisu on sopivalla kohtuudella ja maanläheisellä asenteella huolehtia unen laadusta, opetella tekemään asioita välillä myös väsyneenä ja koittaa järjestää työkalenterinsa niin, että sen velvollisuuksista selviää tarpeen mukaan vähän vajaillakin akuilla.
Työskentelyyni kuuluu sangen kiinteästi erilaisten työmuotojen sovittelu suhteessa sen hetkisiin voimavaroihin. Monet sinällään tavallisen oloiset arjen tilanteet kuormittavat minua tavoilla, joita saattaa olla suhteellisen kolhuttomasta toimintakyvystä käsin hankala ymmärtää. Yleinen stressinkestoni ei tosiaan ole maailmanennätystasolla, vaikka välillä sen kanssa onkin verrattain hyviä aikoja.
Uupumiseen ja sen synnyttämiin psykofyysisiin oireisiin pätee samankaltainen dynamiikka kuin heikkoon nukkumiseen. Arjen olosuhteita voi tiettyyn pisteeseen asti säätää ja ennakoida, mutta joskus kuormitustekijöiden kasautumista on (ainakin yrittäjänä) mahdotonta kokonaan välttää. Stressipiikkien lisäksi yrittäjyys tarjoaa onneksi aivan omanlaistaan vapautta työn rytmittämiseen ja keventämiseen, milloin sille on tarvetta. Ryysiksen keskellä vapaus on vähissä, mutta tilanne on useimmiten toinen kunhan pahin kiire on saatu selätettyä.
Tyypillisimpiä ylitsekäyvän stressin oireita ovat minulla vatsan toiminnan reistailu, jo mainittu unenlaadun kärsiminen, hapertuva keskittymiskyky, välillä kovakin ahdistuneisuus ja mielen näköalojen yleinen kaventuminen.
Töiden ja kiireen kasaumat ovatkin varsinainen työelämäni leviathan, jota olen kyllä oppinut jo aika hyvin väistämään. Ilmiö on yksinkertainen ja itseään ruokkiva: Liian aikaoptimistinen työkalenterin laatiminen johtaa poikkeuksetta kiireellä tekemiseen ja itselle tärkeiden työn sisäisten joustojen häviämiseen. Ja sitä myötä taas uupumiseen ja usein yhä pahempaan töiden kasautumiseen.
Tällä hetkellä arkeni on verrattain mielekästä jonglööraamista siihen kuuluvien haasteiden ja ratkaisujen kanssa.
Ennen kuin löysin kestävämpiä tapoja sovittaa voimavarojani työelämän vaatimuksiin, töissä käynti ja oman uran ajattelu synnyttivät jopa fyysisen tuntemuksen hapettomuudesta, ahtaudesta ja näköalattomuudesta. Tunteen, ettei pelimerkkejä yksinkertaisesti ollut riittävästi. Ahtauden kokemuksiin liittyi (näin jälkikäteen ajatellen) jopa hämmentävän hatara käsitys ihmisten erilaisista lähtökohdista työelämänsä aloittamiseen. Yritin puskea eteenpäin itseäni hyvin uuvuttavalla tavalla, kun vertasin pärjäämistäni muihin, jotka ainakin sivusta ja pintapuolisesti seuraten vaikuttivat marssivan onnistumisesta toiseen ilman sen isompaa kitkaa.
Parempi ymmärrys vaihtelevista lähtökohdista, yhteiskuntaluokista ja pääomista (sosiaalisista, henkisistä ja rahallisista) on onneksi antanut yleistä perspektiiviä ja armollistakin näkökulmaa erilaisiin työn ja muun elämän kaistoihin. Ihan kaikkeen ei tarvitse revetä, vaikka aina voi toki tehdä parhaansa. Ja parhaansa tekemistä taas helpottaa suuresti, jos valitut keinot kohtaavat omien todellisten pystyvyyksiensä kanssa.
Lopuksi
Tarpeiden tunnistaminen ja sanoittaminen ei ole aina mitenkään liian helppoa – tästä on varmasti kokemusta itse kullakin.
Näin jälkikäteen ajatellen toivoisin, että olisin jo aiemmin ymmärtänyt tutustua muiden vakavasta sairaudesta tai syvästä elämänkriisistä toipuneiden ihmisten tarinoihin. Siten olisin ehkä suoremmin löytänyt myös omien erityispuitteideni tiedostamisen ja sanoittamisen äärelle. “Puskemalla” oppimisessa on toisaalta se hyvä puoli, että kokemus omien rajojen kestävyydestä ja/tai ylittymisestä tulee vastaan ainakin riittävän kouriintuntuvasti. Tämä hermostollisen tason jämerä kokemus onkin sittemmin kääntynyt vahvaksi päättäväisyydeksi rakentaa omannäköistä arkea ja elämää.
Tunnistan oman oireilun sanallistamisessa myös samankaltaisen sudenkuopan kuin lääketieteellisessä diagnostiikassa yleisesti: Liika identifioituminen ja sokea usko sanoihin voi muodostaa itseään haitallisuuteen asti toteuttavan kierteen. Omaan (sisäiseen) kertomukseen onkin terveellistä säilyttää riittävän skeptinen ja spekulatiivinen suhde, vaikka sanoittamisen hyödytkin ovat usein kiistattomia.
Toivottavasti löysit tästä yrittäjyyden vaihtoehtoisia puitteita käsittelevästä blogitekstistäni hyvää samaistumispintaa tai ymmärrystä lisäävää sanoitusta! Julkaisen tekstin toisen ja ratkaisukeskeisen osan pikapuoliin.
Jos haluat keskustella esimerkiksi erilaisista yrittäjyyden poluista, minut saa kätevästi kiinni vaikka sähköpostilla eetu@kuohukaisla.com tai someprofiilien kautta.
Lämpimin terveisin, Eetu Haverinen – 27.02.2023